Anu Halmesmaa

Anu Halmesmaa - Kuukauden nuori taiteilija

Olen kuvanveistäjä ja puutarhuri. Näyttelyni ”Sadonkorjuu” juhlistaa elämää ja sen kiertokulkua. Haluan juhlia kuoleman kautta elämää, ja elämän kautta kuolemaa. Oma olemassaoloni järkeistyy ja saa merkityksen kuoleman tiedostamisen kautta. Haluan oppia ymmärtämään ja hyväksymään sen. Havannoin ympäristöäni ja aktiivisesti työstän näkemääni ja kokemaani taiteen tekemisen kautta. Sadonkorjuu on aina luopumista ja juhlaa tietyn aikakauden päättymisestä. Korjaamme meille annetun sadon ja luonto jatkaa kiertokulkuaan, lakastuu, hajoaa ja jättää maahan siemenen jatkamaan uutta elämää. Ja me emme ole tämän kierron yläpuolella.

Olen työstänyt muutaman vuoden ajan teoskokonaisuutta ”Toinen Luonto” teemalla, joka käsittelee toiveita kuolemattomuudesta (ikuisesta elämästä – jatkuvuudesta – toivottomuudesta – hyväksymisen vaikeudesta) kuoleman pelon alla. Näyttelyni ”Sadonkorjuu”, sivuaa teemallisesti tätä näyttelysarjaa, jonka viimeinen osa ”Kuolemattomuuden Kaava”, esitetään Wäinö Aaltosen Museon uusissa tiloissa kesällä 2025. Haluaisin tavoitella sillä jotain haurasta ja sanoin kuvaamatonta – kuolemaa pienien herkkien nyanssien kautta. Iloa elämästä ja sen monimuotoisuudesta. Halusta ymmärtää itseäni, muita ihmisiä, elämää ja kuolemaa. Ja itseäni osana luonnon monimuotoisuutta ja kiertoa.

Haluaisin herättää teoksillani myös ihmetystä ja kysymyksiä, joihin vastaus häilyy kielen päässä tavoittamattomissa, mutta kuitenkin niin tavattoman lähellä. “Meillä ei ole toivoa, meillä on vain toiveita” ”…ja kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.” Teokseni ottavat muotokielensä luonnosta, ne joko mukailevat sitä tai kärjistetysti vievät muodot äärimmilleen muistuttamaan luonnon ja ihmisen välimuotoa. Teoksissani nostan luonnon ylimmälle jalustalle kilpailemaan paikastaan ihmisyyden kanssa, toiveena löytää tasapaino elämän ja kuoleman ikuisessa kamppailussa.

Etsin teoksillani väylää ihmisen ja luonnon välille – toiveena tätä kautta myös ymmärtää omaa olemassaoloa
ja katoavaisuutta. Päivittäin muistutan itseäni siitä, että olen osa luontoa ja lopulta minuuteni katoaa, vaikka
kuinka toivoisin muuta – sulaudun osaksi sitä, ja tällä tavoin osa minusta jatkaa kasvuaan uudessa olomuodossa.

Haluaisin löytää siitä lohtua ja toivon jonkinlaisesta kuolemattomuudesta. ”Raajani hapuilevat kiintopistettä ja kasvavat osaksi ympäröivää luontoa, pysähdyn ja annan itseni sammaloitua. Palaudun osaksi luontoa. Olen kuolematon.”